Kymppi kerrallaan

pyhatunturimaraton2018-8241.jpg
Kuva: @onevisionfi

Pottuvarpaat hellänä, kynnet mustana, etureidet jäykkinä ja koko ajan nälkä. Tuntemuksia, jotka ovat olleet vahvasti läsnä viime lauantaina juostun Pyhä Tunturimaratonin jälkeisinä päivinä. Maraton oli minulle ensimmäinen lajiaan, ajattelin kirjoitella hieman keltanokan tuntemuksiani matkan varrelta, kymppi kerrallaan.

Eka kymppi oli rento. Paljon hyväpohjaista leveää uraa, muutamat raput alaspäin, pätkä pitkospuita, lyhyt kivikkopätkä ja loikottelua alas kohti Huttuloman huoltopistettä. Vaikeinta alussa oli valita oikeavauhtinen letka, kun koko ajan takaraivossa jyskytti, että pitäisi mennä kovempaa. Onnistuin kuitenkin lyöttäytymään mielestäni oikeavauhtisten ukkojen matkaan. Ekan geelin huitaisin huiviin Karhunjuomalammen kohdilla ja se maistui jopa hyvältä. Tossu tuntui olevan kevyt tänään ja reissu alkoi suunnitellusti.

pyhatunturimaraton2018-7842.jpg
Kuva: @onevisionfi

Hieman ennen Huttulomaa, Juha pyyhkäisi ohi kevyin askelin ja sain vastata myöntävästi kanssareippailijan pelokkaaseen tiedusteluun: ”Hän oli varmaankin puolikkaalla?” Huoltopisteellä odotteli ravisteltu sokericokis ja Lauran tervetullut kannustus ja väliaikojen kertominen. Maija oli jo omilla teillään ja seuraava gps-laitetta kantava nainen oli noin viiden minuutin päässä. Matka jatkui leppoisassa seurassa, jossa jutusteltiin niitä näitä. Samassa porukassa oli muutaman kisan käynyttä juoksijaa ja myös ihan ensimmäistä polkujuoksuaan tallaava kaveri. Aika rohkea veto lähteä suoraan maratonille! Tämä pätkä meni tosi nopeasti ja ennen kuin huomasinkaan, tupsahdin Latvavaaran huoltopisteelle.

_L3A4815.jpg
Kuva: @allaboutlapland

Huoltopisteellä päätin kokeilla, miltä suolakurkku maistuisi, koska neljän geelin jälkeen alkoi kyseinen litku jo tökkiä. No eihän se varsinaisesti maistunut. Tästä eteenpäin taivalsin matkaa yksin maaliin asti. Edelläni vilkkui aina välillä yhden ja saman kaverin selkä, jota en kuitenkaan koskaan saavuttanut. Latvavaaran kivikkoisuus jännitti ja huomasin että askelkaan ei ollut enää yhtä ketterä kuin alkumatkan teknisemmällä pätkällä. Lisätsemppiä reissuun toi Kapustan ympäristössä menomatkaa taivaltavat maratoonarit, jotka iloisesti kannustivat ja hymyilivät vastaan tullessaan. Itse en muistaakseni kyennyt kuin hymyilemään tai ehkä irvistämään takaisin. Viidennen geelin jälkeen tuli stoppi. Vatsa ei ottanut enää enempää vastaan ja jemmaamani hedelmäsokeritabletitkin tuntuivat jäävän kitalakeen kiinni. Tästä ei hyvä seuraa, mietin kun laskettelin Huttujärvelle vievää alamäkeä pottuvarpaita kipristellen.

IMG_20180809_131654.jpg

Huttulomalle toistamiseen raahautuessani olo ei ollut enää freesi. Otin kulauksen Cokiksesta, mikä todennäköisesti oli iso virhe. Kahmaisin sipsejä kourallisen mukaan, jotka myöhemmin jouduin ripottelemaan polunvarteen. Mikään ei pysynyt enää sisällä. Nousu Pyhätunturille tuntui pitkältä, mutta onneksi päällä avautui kaunis avotunturimaisema, mikä sai hetken ajan ajatukset muualle. Onhan tää kuitenkin tosi siistii! Teknisempi polku ennen Karhunjuomalampea taittui tiukasti keskittyen kiveltä toiselle hyppien. Viimeisellä huoltopisteellä pistin pari palaa suklaata suuhun sulamaan, mutta harvoin on Fazerin sinisen syöminen tuntunut niin vastenmielistä. Viimeisessä ylämäessä Kultakeron huipulle askeleet piti asetella huolella, sillä jalkapohjakrampit iskivät välittömästi virheliikkeen johdosta. Katselin aika monta kertaa taakseni odottaen pelolla jonkun hameenhelman heilahdusta tai letin vilahdusta. Uhka oli onneksi tarpeeksi kaukana ja pääsin laskettelemaan viimeiseen alamäkeen ilman pelkoa loppukiristä. Laskettelu olisikin ollut mukavaa siinä tilanteessa, mutta lähinnä menoa voisi kutsua heppalaukaksi siksakkia alamäkeen juostessani.

IMG-20180811-WA0009.jpg
Kuva: Laura Hyyryläinen

 

Maaliin tulon jälkeen piti vähän aikaa keräillä itseäni nurmikolla. Pahinta oli se, että jokainen virheliike sai krampin aikaan jossain jalan osassa. Hiukan nolona pitää myöntää, että Ylläksellä muistan todenneeni krampeista kärsiville kavereilleni, että minua ei koskaan kramppaa. Alennus super-ihmisestä tavallisten kuolevaisten joukkoon oli väistämätön.

Pyhä Tunturimaraton 2018 pic by @vesaaurala-366.jpg
Kuva: @vesaaurala

Täytyy vielä lisätä ensimmäisessä kappaleessa listaamiini kisan jälkeisiin tuntemuksiin muutama tärkeä juttu, nimittäin ne positiiviset tuntemukset. En sanonut maalissa kuuluisaa lausahdusta ”never again”, vaan päällimmäisenä mielessä oli lähinnä, miten saisin ensi kerralla vatsan sietämään reissun rasituksia ja miten viimeisen kympin saisi tuntumaan edes vähän siedettävämmältä. Vaikka kroppaa kolottaakin, ei tuntemukset ole kuitenkaan yhtä pahat kuin paljon jyrkkiä nousuja ja laskuja sisältäneiden polkujuoksukilpailujen jälkeen. Pyhän reitti oli toki kivikkoinen ja siten tekninen, mutta todella jyrkkä rinne tuli eteen vasta parin viimeisen kilometrin aikana. Tämän reissun haluan muistaa pikemminkin näistä tuntemuksista: endorfiinipiikin huumaama, väsyneen onnellinen ja innostunut kokeilemaan samaa hulluutta pian uudelleen.

Toipumisia kaikille tunturimaratoonareille!

Suski


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s